Kadonnut marsu

Näin kuumana hellepäivänä lapset päättivät viedä lemmikkimarsujaan vähän ulkoilemaan nurmikolle, jossa ne saivat nähdä vähän vapaata taivasta ja syödä itse suoraan maasta voikukan lehteä ja apilaa.

Lapset makasivat maassa ympyrässä ja marsut olivat keskellä suojassa. Sitten kuitenkin tapahtui jotain yllättävää  kun niitä oltiin siirtämässä parempaan ruokapaikkaan, toinen niistä, se itsepäisin, otti jalat alleen ja livahti lähellä olevan romukasan alle.  Siitä alkoi pitkällinen pelastusoperaatio.

Ensinnäkin päivystettiin romukasan molemmissa päissä, sillä jos se olisi päässyt oikeaan korkeaan heinikkoon tai metsään, se olisi menetetty lopullisesti. Metsän pedot olisivat tehneet siitä selvää ja viimeistään talvi olisi sen tappanut. Sitä yritettiin saada turvaan omaan kotipesään myös herkkupaloilla – mutta jouduttuaan eksyksiin, se oli alkanut pelätä pelastusyrityksiäkin. Pitkällä kepillä sitä yritettiin häätää rautaromujen alta jompaankumpaan päähän, avoimelle, josta se olisi voitu saada kiinni. Mutta taitavasti se väisteli kaikkia yrityksiä ja lymysi näkymättömissä välillä vain käyden vähän lähempänä,  kun kuuli toisen marsun kutsuhuutoja tai haistoi herkkupalaa. Nälkäänsä se näytti jyrsivän siellä jotain kuivaa oksaa, mitä siellä oli saatavilla.

Yhdessä vaiheessa jopa sen omistaja itse ryömi rautakasojen alle – vaikka oli riski, että painavat teräspalkit olisivat pudonneet hänen itsensä päälle jos niiden alustana olevan rautakehikon ruostuneet jalat olisivat pettäneet. Näin pitkällisten ja kärsivällisten pelastusyritysten jälkeen se saatiin lopulta vähän lähemmäksi romukasan ulkoreunaa, jossa se myös vältteli kaikkia kiinniottoyrityksiä. Sitten se teki ”virheen” joka oli sille onneksi – se meni romujen vieressä pitkällään olevaan tyhjään vessanpönttöön – jota juuri ja juuri ulottuttiin oksien välistä äkkiä nostamaan pystympään, jolloin sen poispääsy estyi ja vihdoin yhden pelastajan kädet saivat siitä otteen.

Kyllä se sitten oli ylen tyytyväinen kun sen eteen katettiin omenaa ja porkkanaa ja salaattia ja kaikki olivat iloisia – myös sen marsusisarus. Myös sen omistaja ja kaikki muutkin iloitsivat ja olivat helpottuneita, kun marsu,  joka oli kadonnut, löytyi.

                    -   -   -   -   -   -  -  -  -  -  -  -  -  -  -  -  -  -  -  -   -   -  -   -  -  -  -  -  -  -  -  -  -  -  - 

Tästä tapauksesta tulikin mieleen #HyväPaimen – ei hänkään ajatellut, että mitä yhdestä lampaasta tai marsusta – niitä on valmiiksi jo niin monta ja kaupasta saa lisää – ei, vaan lähti pitkälliseen ja vaivalloiseen pelastusoperaatioon, koska joka ainoalla yksilöllä on merkitys, sillä pienellä ja itsepäiselläkin.  Mekin ollaan joskus kuin nuo marsut, jotka ymmärtämättä elämämme reunaehtoja, lähdemme  omille karkuteillemme.  Moni voi päätyä jopa elämänsä vessanpöntön pohjalle asti, mutta senkin vieressä Hyvä Paimen odottaa.  Elämä johtaakin usein umpikujaan, josta meillä ei enää ole pääsyä omin keinoin ulos – silloin kannattaa vaan pysyä paikallaan ja antaa pelastaa itsensä. Mutta usein emme halua tulla edes esiin  piiloista ja alamme  sensijaan  pelätä ja karttaa pelastajaamme. Ihminen vaikuttaakin joskus olevan  kuin iso marsu.

Tuli myös mieleen #tuhlaajapoika – Isä ei voinut lähteä ryömimään pojan perässä samoille teille – mutta hän sensijaan odotti – joka päivä seisoi ikkunassa niin kuin me tuon romukasan molemmissa päissä, katsellen, koska tuhlaajapoika palaisi. Ja kun hän sitten vihdoin palasi oman tiensä vessanpöntöistä, Isä, vastoin kaikkia sen kulttuurin sopivaisuussääntöjä, juoksi jo kaukaa vastaan. Häpeillen palaavan kadonneen pojan ei tarvinnut tulla yksin hänet tuomitsevaan kyläyhteisöön, vaan isä kulki hänen rinnallaan ja vielä järjesti kaikille  juhlat, koska: ”Mutta pitihän nyt riemuita ja iloita, sillä tämä sinun veljesi oli kuollut ja virkosi eloon, hän oli kadonnut ja on jälleen löytynyt.”Luuk.15